Jääkiekko on vauhdikas urheilulaji jossa pelin aikana saattaa sattua monenmoista. Vakavampia loukkaantumisia tapahtuu onneksi harvoin. Aina ei ole helppo erotella milloin kyse on merkittävästä vammasta ja milloin selvitään pelkällä säikähdyksellä, ja varsinkin silloin kun pelaaja lyö päänsä laitaa tai toista pelaajaa vasten on tarpeen arvioida miten vakavasta tilanteesta itse asiassa on kyse. Tiedetään nimittäin että peräkkäiset lievemmätkin aivojen toimintakykyyn vaikuttavat vammat ajan myötä saattavat kertaantua vaikutuksiltaan, ja kovin montaa päätälliä per pelaaja ei suositella.
Päähän kohdistuneiden iskujen vaikeusaste jaotellaan kolmeen luokkaan. Luokissa 1-2 ei tapahdu tajunnan menetystä vaan seurauksena pelkkää ohimenevää sekavuutta, ja luokkien välinen ero määritellään ns. mentaalisten oireiden eli ajattelutoimintojen häiriön keston perusteella: lievimmässä luokassa 1 häiriö kestää alle 15 minuuttia, luokassa 2 yli 15 minuuttia. Mikäli ilmenee tajunnan menetystä (sen pituudesta riippumatta), luokaksi määritetään 3. Kansainvälisten ohjeiden mukaisesti meneteltäessä jo luokan 1 vamma johtaa pelistä poistamiseen ja lupa palata annetaan vasta kun kaikki oireet ovat korjaantuneet. Jos saman pelin aikana saa toisen vastaavan lievänkin vamman, tulee viikon lepotauko. Jos tälli on johtanut luokan 2 oireisiin, saman illan kuluessa peliin ei ole paluuta vaan toipumisaikaa edellytetään viikko. Jos kyseessä on toinen luokan 2 vamma, pidennetään toipumisaikaa kahteen viikkoon. Luokan 3 vamma johtaa jatkotutkimuksiin ja samoin viikon tai kahden toipilasaikaan. Kaikilla näillä varotoimenpiteillä pyritään siihen, että aivojen ollessa tällin jälkeen vielä toipumistilassa niitä ei asetettaisi alttiiksi toiselle vastaavalle tällille. Tällöin seuraukset saattavat olla arvaamattomat.
Luokittelu perustuu siis toisaalta tajuttomuuden kestoon ja toisaalta mainittuihin mentaalisiin oireisiin. Tajuttomuus on kohtuullisen helppo havaita, mutta miten ajattelutoimintoja arvioidaan? Päätökset pelaajan päästämiseksi takaisin kentälle täytyy tehdä nopeasti kentän laidalla ja tyypillisesti sekavuuden ja mentaalisten oireiden selvittämiseksi siinä tilanteessa käytetään yksinkertaisia kysymyksiä tyyliin mikä päivä on, millä kentällä pelataan, ketä vastaan pelataan, kumpi puoli teki viimeisimmän maalin ja voitettiinko viime viikolla. Vasta pelin jälkeen on mahdollista tehdä tarkempia arvioita pelaajan ns. kognitiivisista toiminnoista ja jos epäillään aivovammaa, se onkin syytä tehdä.
Amerikassa suoritetuissa tutkimuksissa on todettu, että luokan 1 mukaiseksi määritellyissä, siis kaikkein lievimmissä vammoissa on todettavissa tarkemmin asiaa selviteltäessä muistihäiriöitä vielä neljä päivää vamman jälkeen. Luokkaan 2 määritetyissä vammoissa muistihäiriöitä näkyi vielä viikkoa myöhemmin. Muistihäiriöt eivät kenties olleet niin vakavia että olisivat haitanneet pelaajien arkiselviytymistä, mutta niiden olemassaolo viittasi aivojen toiminnan häiriintymiseen, aivojen vajaakuntoisuuteen, jonka siis todettiin olevan pitempikestoista kuin mitä alun perin oletettiin. Kentän laidalla suoritetuista kysymyksistä erityisen herkiksi muistin pitempikestoisen häiriön ennustamisessa todettiin mennyttä aikaa luotaavat kysymykset (’missä pelasimme viikko sitten?’).
Miten eri asteisten tällien aiheuttamat muistihäiriöt sitten voi todeta jos ne eivät näy arkitoimissa? Pitkälti oireiden arviointi on perustunut pelaajan itse raportoimiin tuntemuksiin kuten koettuun hajamielisyyteen tai keskittymisvaikeuksiin. Tämän menetelmän luotettavuus voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, pelaaja luonnollisesti toivoo pääsevänsä takaisin lajinsa pariin mahdollisimman nopeasti eikä mielellään raportoi oireistaan. Tarvitaan siis objektiivisempia mittareita tilan seuraamiseen. Neuropsykologien ammattikunta on erikoistunut muistin ja muiden ns. ajattelutoimintojen arvioimiseen ja vakavammissa, esim. liikenneonnettomuuksiin liittyvissä aivovammoissa neuropsykologiset testimenetelmät ovat osoittautuneet herkiksi kertomaan aivojen toimintahäiriön vakavuudesta. Urheilulajeihin, kuten jääkiekko, liittyvät aivotällit ovat kuitenkin yleensä niin lieviä, että neuropsykologienkin menetelmät joutuvat uusien haasteiden eteen. Amerikassa, mm. NHL:ssä on käyttöön otettu tapa, jossa kaikki pelaajat käyvät tietyt muistia ja tarkkaavaisuutta vaativat testitehtävät läpi kauden alussa. Yleisimmin käytössä olevat tehtäväsarjat ovat nykyaikana usein tietokonepohjaisia; koulumaiseksi koettuja kynä-paperi-tehtävätyyppiä käytetään yhä vähemmän. Jos sitten kauden aikana tapahtuu loukkaantumisia ja aivovammaa epäillään, samat testitehtävät suoritetaan uudelleen. Näin tällin jälkeistä suoritustasoa on helppo suoraan verrata aiempaan tasoon, ja lievätkin poikkeamat tulevat esiin. Tämä käytäntö edellyttää siis resurssien satsausta jo etukäteen, eikä vasta sitten kun jotain on jo tapahtunut. Suomessa ei tähän ole vielä menty, mutta asiaa on Suomen Jääkiekkolääkärit ry:n piirissä pohdittu.
Laura Hokkanen, dos, kliininen neuropsykologi
Tapausselostuksia lieviin aivovammoihin ja hätäensiapuun liittyen
Lääketieteellisessä kirjallisuudessa on tapana kirjoittaa tapausselostuksia opettavaisista tapauksista lukijoiden opetukseksi. Kiekkolehden lääketieteelliseen osioon lainaamme tätä tapaa ja esittelemme neljä tapausta elävästä elämästä jääkiekkokaukalossa ja kaukalon reunalla. Tapaukset ovat sattuneet eri joukkueille eri paikkakunnilla Suomessa. Ensimmäiset kolme tapahtumaa ovat lieviä aivovammoja, ja neljäs kaularankamurtuma esimerkkinä hätäensiavun opetuksen tarpeesta. Tapaukset on esitelty jääkiekkolääkäreiden syyskokouksessa marraskuussa 2004. Kaikki tapahtumat "päättyivät onnellisesti", eli kaikki pelaajat pelaavat edelleen jääkiekkoa - onko se sitten onnellisuuden todistus - meidän mielestä ainakin.
Ensimmäinen potilas:
16-vuotias aikaisemmin terve jääkiekkoilija. Ei aikaisempia päähän kohdistuneita rajuja kolhuja eikä aivotärähdyksiä. Pelaaja, laitahyökkääjä, luisteli täydessä vauhdissa keskialueella kohti hyökkäysaluetta. Pelaajalle kohdistettu syöttö suuntautui pelaajan jalkoihin ja sen vuoksi kumarsi päätään hieman alaspäin luistellessaan - pyrki saamaan kiekon näkyviinsä. Vastajoukkueen puolustaja tuli vastaan omalla puolustussiniviivalla ja suoritti puhtaan hartiataklauksen "vastapalloon" korostaen taklausta vielä ponnistamalla ylöspäin. Puolustajan olkasuoja osui suurella vauhdilla hyökkääjän leuan alle.
Välittömästi iskun saatuaan laitahyökkääjän silmissä musteni ja hengitys vaikeutui. Pelaaja hoippui vaihtoaitioon ja lääkäri kutsuttiin paikalle. Aluksi pelaaja oli polvillaan, etukumarassa ja vastasi kysymyksiin ainoastaan sylkien verta ja yskien. Alusta lähtien kurkunpää oli kuitenkin aristamaton ja maksimi kipupisteeksi paikallistui alaleuan alapuoli, kieliluun alue.
Ensimmäisessä tutkimuksessa ei todettu vauriota kurkunpään alueella ja pahimman kipureaktion jälkeen hengitys tasaantui. Viisi minuuttia tapahtumasta potilas pystyi jo puhumaan normaalisti. Pelaajan käyttäytyminen oli humalaisen oloista, tyhjä ilme kasvoillaan valitti huimausta. Potilas istui paikallaan noin 10 minuuttia, jona aikana suun limakalvolta vuotanut verenvuoto tyrehtyi. 15 minuutin kohdalla tehdyssä tutkimuksessa puhe oli selvää, mutta ajatukseltaan sekavaa. Ns Rombergin testissä (seisominen silmät kiinni, jalat yhdessä, kädet sivulla) pyrki kaatumaan selkeästi taakse.
Noin tunti tapahtumasta Rombergin testissä edelleen pyrki kaatumaan. Sen sijaan potilas muisti tapahtuman selkeästi ja yllä kuvattu tapahtumamekanismi on nimenomaan potilaan kertoma (ja muiden pelaajien vahvistama). Kahden tunnin kuluttua tapaturmasta, ei ollut enää oireilua eikä löydöksiä. Seuraava yönä (kyseessä oli ns matkapeli ja joukkue yöpyi hotellissa) pelaaja herätettiin kertaalleen ja hän tajusi silloin kellonajan normaalisti.
Koska tapahtuma aiheutti yli tunnin oireilun, oli pelaaja seuraavat kolme päivää pois jääkiekon parista, jotta mahdolliset uudet iskut toipumisvaiheessa vältettäisiin.
Toinen potilas:
17 vuotias maalivahti, aikaisemmin terve, ei aikaisempia aivotärähdyksiä. Pelitilanteessa kaksi pelaajaa lähestyi kovalla vauhdilla ja puolustava pelaaja horjutti hyökkäävää pelaajaa seurauksella, että molemmat iskeytyivät täydessä vauhdissa päin maalivahtia. Maalivahti sai kovan iskun kasvosuojukseensa. Välittömästi iskun saatuaan kaatui taaksepäin, mutta nousi omatoimisesti hetken kuluttua ylös.
Pelin jatkuessa maalivahti huomaa kuitenkin tasapainossa olevan ongelmaa ja pyysi päästä vaihtoon.
Kliinisessä tutkimuksessa potilas todettiin normaalisti paikkaan ja aikaan orientoituneeksi, mutta edellä mainitussa Rombergin testissä pyrki kaatumaan takaviistoon. Mitään muuta neurologista ei löytynyt, ei myöskään muistihäiriöitä. Kliininen tutkimus suoritettiin toistuvasti seuraavien kolmen päivän aikana, ja kaatumistaipumus todettiin poistuneen vasta kolmen vuorokauden kuluttua.
Kolmas potilas:
17 vuotias jääkiekkoilija, ei tiettävästi aikaisempia aivotärähdyksiä. Kesken pelin, vaihtoaitiossa istuessaan, kertoi äkillisesti joukkueensa huoltajalle, ettei muista pelistä mitään. Huoltaja haki paikalle turnauksen lääkärin ja pelaaja ohjattiin ensiapuhuoneeseen. Ensimmäisessä kliinisessä tutkimuksessa, noin 10 minuuttia todennäköisesti tapahtuneesta kaatumisesta ja päänsä jäähän lyömisestä, mitään selkeää neurologista löydöstä ei löytynyt, hieman jomotusta takaraivolla. Edellä mainittu Rombergin testi mm. oli normaali. Haastattelulla kartoitettiin muistia ja todettiin, että muisti oli pyyhkiytynyt noin kahden vuorokauden ajalta. Pelaaja muisti tulleensa perjantaina turnauspaikkakunnalle (tapahtuma-aika oli lauantai-ilta), mutta muisteli turnauksen olevan jokin maajoukkuekartoitustilaisuus (jota se ei ollut). Muisti SOTUnsa, osoitteensa, koulunsa, ja mm. vanhempiensa puhelinnumerot oikein.
Kävi valvotusti suihkussa ja haastateltiin uudelleen noin 15 minuuttia tapahtumasta, jolloin todettiin muistinmenetyksen pahentuneen ja mm. viisi minuuttia aikaisemmin annetut tiedot tapahtumasta ja tutkivasta lääkäristä olivat pyyhkiytyneet. Tila tulkittiin eteneväksi, edelleen pahentuvaksi vammaksi ja päädyttiin tilaamaan ambulanssi, jolla potilas kuljetettiin läheiseen keskussairaalaan aivojen kuvantamistutkimuksiin.
Tutkimuksissa ei todettu mitään vaurioita. Jälkeenpäin potilas toipui normaalisti ja pelaa edelleen jääkiekkoa samalla sarjatasolla kuin ennenkin.
Neljäs potilas, kaularangan II nikaman murtuma:
Aikaisemmin terve 16-vuotias jääkiekkoilija oli normaalisti harjoituksissa ja kamppaili kiekosta kahden muun kiekkoilijan kanssa. Kolmikko lähestyi kovalla vauhdilla kaukalon päätyä jolloin tapausselostuksen potilas yritti vartaloharhautuksella ja nopealla käännöksellä päästä eroon vastustajistaan. Luistin ilmeisesti pysähtyi äkillisesti jäässä olevaan uurnaa ja kiekkoilija lensi vaakatasossa, pää edellä, hieman viistosti kohti laitaa. Pää iskeytyi laitaan ja pelaaja tunsi kipua päässä. Pienen hetken maattuaan jäässä, pelaaja nousi ylös, kavereiden avustamana. Toimihenkilöt eivät vielä ehtineet pelaajan avuksi, vaan pelaaja liukui vaihtoaitioon, jossa joukkueen huoltajat odottivat. Pelaaja valitti kaulan jäykkyyttä ja huoltajat tulivat johtopäätökseen, että pelaaja on vietävä pukuhuoneeseen. Tässä vaiheessa hallissa sattumalta ollut lääkäri pyydettiin paikalle.
Lääkäri kohtasi pelaajan ensimmäisen kerran pukuhuoneen ovella, jossa yhteydessä pelaaja käveli pää vinossa ja valitti, ettei kaula liiku. Pelaajaa kehotettiin menemään selälleen pukuhuoneen penkille, ja lääkäri otti käsillä otteen kaularangan alapuolelta ja kallon pohjasta. Pienellä vedolla pää tuettiin paikalleen ja toisella kädellä tunnustellen kaularanka todettiin kivuttomaksi ja asennoltaan normaaliksi. Sen sijaan pelaaja kertoi vedon helpottavan kaulassa olevaa painetta.
Hoitava lääkäri kertoi pelaajalle ja ympärillä oleville joukkueen huoltajalle ja joukkueenjohtajalle, että pelaaja tarvitsee kauluksen ja kuljetuksen vaakatasossa tutkimuksiin. Koska ainoa tapa suorittaa kyseinen toimenpide, oli kutsua ambulanssi paikalle. Ote kallonpohjasta pidettiin noin 20 minuutin ajan, jona aikana potilasta rauhoiteltiin ja tilaa seurattiin. Potilaalle kerrottiin, että kyseessä oli varotoimi ja oli paljon mahdollista että seuraavaksi päiväksi suunniteltu tenniksen pelaaminen onnistuisi normaalisti.
Ambulanssin tulon jälkeen kaularanka stabiloitiin kauluksella ja potilas siirrettiin monen henkilön toimesta paareille ja edelleen sairaalaan. Matka sairaalaan kesti ambulanssilla noin puoli tuntia ja noin tunti myöhemmin diagnosoitiin CII nikaman dens murtuma.
Alkuvaiheen suurin sudenkuoppa oli kuljetuksen järjestäminen kuvaukseen ja sitä myöden diagnoosiin. Ilman lääkärin paikallaoloa potilas olisi todennäköisesti istutettu autoon ja lähdetty istuvassa asennossa kuljettamaan sairaalaan. Instabiilin dens murtuman luun osat olisivat mahdollisesti liikkuneet ja aiheuttanut huomattavaa lisävammautumista. Toinen mahdollinen virhe hoidossa olisi ollut kauluksen laittaminen ja edelleen istuvassa asennossa kuljettaminen. Jäähallin ensiapuvarustukseen ei (onneksi) kuulunut kaulusta ja se saatiin vasta paikalle tulleesta ambulanssista.
Jatkossa pelaaja hoidettiin keskussairaalan kautta terveeksi ja noin puolen vuoden kuluttua vammautumisesta palasi jäälle, ja pelaa edelleen jääkiekkoa samalla sarjatasolla kuin ennenkin. Onnistuneen ensiavun kulmakivi oli epäilemättä murtuman mahdollisuuden tunnistaminen riittävän ajoissa ja siihen tarvitaan selkeästi enemmän koulutusta kaikille jääkiekon parissa toimiville.
Hannu Hirsimäki
LT, lastentautien erikoislääkäri
Suomen jääkiekkolääkärit ry
Jääkiekkoilijan ensiavusta kiekkokaukalossa
Jääkiekon parissa toimiva toimihenkilö, valmentaja tai huoltaja voi joutua yllättäen hyvinkin vakavien tapaturmien kanssa tekemisiin. Mitä kyseisten henkilöiden olisi vähintään osattava ensiavusta, jotta mahdolliset kriisitilanteet vältettäisiin? Tässä artikkelissa käsitellään tilanteita, joita jääkiekkokaukalon reunalla tai itse kaukalossa voi tapahtua. Tarkoituksenmukaista olisi, että tulevaisuudessa kaukalon äärellä toimivat henkilöt hallitsevat jääkiekossa tarvittavan hätäensiavun siten, ettei kukaan, joka apua tarvitsee, jäisi sitä paitsi.
Tapaturman kohdannut pelaaja pitäisi tietenkin pitää hengissä, toisaalta lisävammautuminen olisi voitava estää. Ei ole juurikaan väliä, jos pieni naarmu tai vaikka avoin haava, hoidetaan muutaman tunnin viiveellä. Mahdollisella virheellisellä ensiavulla saataisiin ehkä hieman suurempi arpi aikaiseksi, kuin olisi tullut, jos vamma olisi hoidettu oikein. Sen sijaan, jos pelaaja loukkaantuu pysyvästi tai kuolee virheellisen ensiavun vuoksi, on ensihoitovalmius järjestetty huonosti.
Aivan alkuun on aina ajateltava, että tarvitset mahdollisesti ambulanssia. Siksi ambulanssin tulo hallille, mahdollisesti jäälle saakka olisi oltava mahdollista. Jään huoltava jääkone yleensä vie puhdistaessa kehittyvän lumen ulos, joten reitti kaukalosta ulos on olemassa. Eri asia on, onko reitti ulko-ovelle ulkoa päin suunniteltu vapaaksi. Pysäköidyt autot ja lumipenkat voivat estää ambulanssin kaukalon vierelle saapumisen. Tosin ambulanssihenkilökunta osaa kyllä kuljettaa potilaita hankalissakin paikoissa, mutta esimerkiksi rankavammaisen lisävammautuminen on selkeästi todennäköisempää, jos paareja joudutaan kuljettamaan ahtaissa tiloissa.
Jäähallien ensihoitotarvikkeissa on huomattavasti eroja. Todennäköisesti kaikista jäähalleista löytyy potilaan siirtämiseen tarvittavat paarit, mutta erittäin harvasta hallista löytyy ensihoidossa joskus hyvinkin oleellinen hoitopöytä ja tila hoitopöydälle ja ensiavulle. Joihinkin halleihin on hankittu sen sijaan kaulukset ja rankavammaisen potilaan kuljettamiseen tarvittavat erikoispaarit - sen järkevyydestä voisi aloittaa keskustelun (vrt myöhemmin samassa tekstissä). Riittävän korkea hoitopöytä antaa mahdollisuuden esimerkiksi sijoiltaan menneen olkanivelen paikalleen asentamiseen (käsi roikotetaan olkanivelestä alaspäin). Pukuhuoneen penkki on yleensä liian matala ja roikuttaminen ei onnistu matalalla penkillä. Lisäksi haavojen ompelu, vammojen tutkiminen yms onnistuu hoitopöydällä huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. Sen lisäksi hallissa järjestettävä lihashuolto ja liikkuvuustestaus onnistuvat hoitopöydällä paremmin, kuin pukuhuoneissa olevilla penkeillä. Tärkeämpää on tietenkin, että selkeästi tehokasta apua tarvitseva potilas voidaan hoitaa tarkoitukseen varatulla hoitopöydällä huomattavasti tehokkaammin kuin lattialla tai pukukopin pöydällä.
Kylmähoito on kaiken urheiluvammojen hoidon kulmakivi. Vaikka se ei kuulukaan varsinaiseen hätäensiapuun, on sen järjestämättä jättäminen ehdoton taitovirhe. Jäähallissa on aina tarjolla lunta kylmähoitoa varten. Sen lisäksi tarvitaan muovipusseja ja joustavia siteitä. Jälkimmäisen kuuluminen hallin ensiaputarvikkeisiin on helposti järjestettävissä. Lisäksi sidetarpeisiin kuuluvat tietenkin laastarit, sideharsot ja haavalaput, mutta myös mitella (kolmioliina), jolla pystytään tukemaan loukkaantunut yläraaja kuljetuksen ajaksi. Mitella on tarvittaessa myös erinomainen sidetarvike isoissakin haavoissa, ja siten myös tarpeen ylää mainitussa hätäensiavussa.
Lyhennettynä hallien ensiaputarvikkeet voidaan luetella seuraavasti: ensiaputila, paarit (tavalliset), hoitopöytä, sidetarvikkeita haavoja ja kylmähoitoa varten, mitelloja. Lisäksi reitti ambulanssille on oltava avoin.
Joukkuekohtaiset, siis joukkueen mukana kuljetettavat, ensiaputarvikkeet eroavat yllä luetelluista hallikohtaisista tarvikkeista vain vähän. Tapaturmien tehokkaampi hoito joukkueen toimihenkilöiden toimesta vaatii teippejä ja mahdollisesti lääkitystäkin - särkylääkkeet tai muut lääkkeet ovat tietenkin käsikaupassa saatavissa olevia lääkkeitä, ellei sitten joukkueen mukana ole lääkäriä, joka huolehtii täydellisemmästä lääkintähuollosta. Sen sijaan kyynärsauvojen mukana kuljettaminen jääkiekkomailojen kera puoltaa kyllä paikkansa esimerkiksi alaraajojen tapaturmien vaatiman immobilisaation välittömäksi järjestämiseksi.
Kaikkein tärkein seikka pahojen vammojen esiintymisen vähentämiseksi on jääkiekossa pelaajien varusteiden asiallinen kunto. Varusteista on tietenkin ensisijassa vastuussa pelaaja itse tai hänen vanhempansa. Valmentajien sanalla voidaan varusteisiin vaikuttaa kuitenkin erittäin tehokkaasti. Tuomarit ovat avainasemassa varusteiden valvonnassa ja valvontaan kuuluukin kiinnittää huomiota. Kypärän täytyy esimerkiksi pysyä päässä kaatumisen yhteydessä, samoin kaulasuojan paikallaan oleminen suojaavana varusteena on helppo todeta ja tarkistaa.
Kaularankavamma on jääkiekon yhteydessä mainituista vammoista varmaan yksi pelätyimmistä. Säännöllisin väliajoin tulee joku kaularankavamma, joka aiheuttaa hetkellisesti tapaturman julkisuuteen tulemisen.
Kaularankavammoissa ja yleensäkin päähän kohdistuvissa vammoissa on tärkeintä, että vammaa epäillään. Päähän iskun saanut, tajuton potilas, käsitellään, kuin kaularankavammainen. Ensimmäinen toimenpide kaularankavammaepäilyn jälkeen on pään ja kaularangan "haltuun ottaminen". Ei liikuttamista, ei kypärää pois, vaan selkeästi ote kallonpohjasta käsin, jonka jälkeen kypärän hihnat voidaan vaikka katkaista ja mahdollisesti ruuveja avaamalla saadaan kypärä pois. Tärkeät elintoiminnot - sydämen toiminta, hengitys -täytyy tietenkin varmistaa. Kun ote kallonpohjasta on saatu ja pää on hallinnassa, vedetään kevyesti kaularangan suuntaisesti ja siten mahdollisesti selkäytimeen aiheutunut paine saadaan heltiämään. Kun kaularanka on stabiilisti paikallaan, estyy lisävammautuminen tehokkaammin. Kaularangan veto saadaan lopettaa vasta, kun ambulanssihenkilökunta on laittanut kauluksen, potilas on siirretty, tai ammattihenkilö antaa sinulle luvan irrottaa ote.
Jäähallien ja joukkueiden ensiaputarvikkeisiin ei pidä sisällyttää kauluksia, koska ambulanssi on aina satavissa paikalle. Ambulanssin tuloon saakka ainoa oikea ensiapu on pään hallinta käsiotteilla. Potilasta ei pidä siirtää, vaan ambulanssihenkilökunta ja tarvittaessa itse autokin, tulee paikalle, missä potilas on. Kauluksen olemassaolo houkuttelee käyttämään sitä, ja mahdollisesti jatkohoitoon lähdetään istuvassa asennossa tai liikutellaan potilasta muuten, liikaa kaulukseen luottaen. Korkea kaularankavamma on selkeä hengenvaara potilaalle ja alemmatkin vammat aiheuttavat vakavan neurologisen vamman ja invalidisoitumisen.
Tärkein ensiapu on siis käsin suoritettu pään hallintaan ottaminen. Jotta ensiapu annettaisiin mahdollisimman pian, on ensiapukoulutusta tehostettava. Siihen koulutukseen jääkiekon parissa toimivat toimihenkilöt ja valmentajat on ohjattava. Joka vuosi Suomessa diagnosoidaan väärin tapaturman ensiavussa rankavamma ja aiheutetaan vamman pahentuminen. Kunnollisella ensiapukoulutuksella mahdollisesti rankavammaa epäillään turhaankin, mutta mieluummin kymmeniä turhia epäilyjä kuin yksi liian myöhään tapahtunut epäily.
Toinen päähän kohdistuvan vamman seuraus on aivovamma. Aivotärähdys on kansan suussa oleva ilmaus lievästä aivovammasta ja sitä käsitellään toisaalla tässä lehdessä. Lievä aivovamma aiheuttaa eriasteisia tajunnan häiriöitä, mahdollisesti lyhytaikaisen tajuttomuuden, päänsärkyä, pahoinvointia, tasapainohäiriöitä ja mahdollisesti muistihäiriöitä. Pahempaa vammaa nimitetään aivoruhjeeksi ja yleensä aiheuttaa jo syvemmän tajuttomuuden. Tapaturmainen aivoverenvuoto onkin jo sitten hengenvaarallinen. On muistettava, että tajuton potilas, jääkiekossa usein pää edellä laitaan törmännyt pelaajaa, on käsiteltävä kuin kaularankavammaista. Tämän seikan, jopa kokeneet ammattilaisetkin unohtavat toisinaan. Tajuttoman potilaan pää ja kaularanka on otettava hallintaan, kuten yllä mainittiin kaularankavamman ensiavussa.
Lieväänkin aivovammaan täytyy suhtautua kunnioituksella ja (riittävän) pitkä tauko kontaktiurheilussa on aina ehdottomasti parempi, kuin hätiköiden tehty urheiluun palaaminen ja mahdollisesti lisävammautuminen.
Yhteenvetona lopuksi: varusteiden tarkistus pelaaja-, joukkue- ja jäähallikohtaisesti on paikallaan. Kalliita hankintoja ei tarvita, mutta tehokasta koulutusta ja asenteiden muutosta sitäkin enemmän.