Lääketieteellisessä kirjallisuudessa on tapana kirjoittaa tapausselostuksia opettavaisista tapauksista lukijoiden opetukseksi. Kiekkolehden lääketieteelliseen osioon lainaamme tätä tapaa ja esittelemme neljä tapausta elävästä elämästä jääkiekkokaukalossa ja kaukalon reunalla. Tapaukset ovat sattuneet eri joukkueille eri paikkakunnilla Suomessa. Ensimmäiset kolme tapahtumaa ovat lieviä aivovammoja, ja neljäs kaularankamurtuma esimerkkinä hätäensiavun opetuksen tarpeesta. Tapaukset on esitelty jääkiekkolääkäreiden syyskokouksessa marraskuussa 2004. Kaikki tapahtumat "päättyivät onnellisesti", eli kaikki pelaajat pelaavat edelleen jääkiekkoa - onko se sitten onnellisuuden todistus - meidän mielestä ainakin.
Ensimmäinen potilas:
16-vuotias aikaisemmin terve jääkiekkoilija. Ei aikaisempia päähän kohdistuneita rajuja kolhuja eikä aivotärähdyksiä. Pelaaja, laitahyökkääjä, luisteli täydessä vauhdissa keskialueella kohti hyökkäysaluetta. Pelaajalle kohdistettu syöttö suuntautui pelaajan jalkoihin ja sen vuoksi kumarsi päätään hieman alaspäin luistellessaan - pyrki saamaan kiekon näkyviinsä. Vastajoukkueen puolustaja tuli vastaan omalla puolustussiniviivalla ja suoritti puhtaan hartiataklauksen "vastapalloon" korostaen taklausta vielä ponnistamalla ylöspäin. Puolustajan olkasuoja osui suurella vauhdilla hyökkääjän leuan alle.
Välittömästi iskun saatuaan laitahyökkääjän silmissä musteni ja hengitys vaikeutui. Pelaaja hoippui vaihtoaitioon ja lääkäri kutsuttiin paikalle. Aluksi pelaaja oli polvillaan, etukumarassa ja vastasi kysymyksiin ainoastaan sylkien verta ja yskien. Alusta lähtien kurkunpää oli kuitenkin aristamaton ja maksimi kipupisteeksi paikallistui alaleuan alapuoli, kieliluun alue.
Ensimmäisessä tutkimuksessa ei todettu vauriota kurkunpään alueella ja pahimman kipureaktion jälkeen hengitys tasaantui. Viisi minuuttia tapahtumasta potilas pystyi jo puhumaan normaalisti. Pelaajan käyttäytyminen oli humalaisen oloista, tyhjä ilme kasvoillaan valitti huimausta. Potilas istui paikallaan noin 10 minuuttia, jona aikana suun limakalvolta vuotanut verenvuoto tyrehtyi. 15 minuutin kohdalla tehdyssä tutkimuksessa puhe oli selvää, mutta ajatukseltaan sekavaa. Ns Rombergin testissä (seisominen silmät kiinni, jalat yhdessä, kädet sivulla) pyrki kaatumaan selkeästi taakse.
Noin tunti tapahtumasta Rombergin testissä edelleen pyrki kaatumaan. Sen sijaan potilas muisti tapahtuman selkeästi ja yllä kuvattu tapahtumamekanismi on nimenomaan potilaan kertoma (ja muiden pelaajien vahvistama). Kahden tunnin kuluttua tapaturmasta, ei ollut enää oireilua eikä löydöksiä. Seuraava yönä (kyseessä oli ns matkapeli ja joukkue yöpyi hotellissa) pelaaja herätettiin kertaalleen ja hän tajusi silloin kellonajan normaalisti.
Koska tapahtuma aiheutti yli tunnin oireilun, oli pelaaja seuraavat kolme päivää pois jääkiekon parista, jotta mahdolliset uudet iskut toipumisvaiheessa vältettäisiin.
Toinen potilas:
17 vuotias maalivahti, aikaisemmin terve, ei aikaisempia aivotärähdyksiä. Pelitilanteessa kaksi pelaajaa lähestyi kovalla vauhdilla ja puolustava pelaaja horjutti hyökkäävää pelaajaa seurauksella, että molemmat iskeytyivät täydessä vauhdissa päin maalivahtia. Maalivahti sai kovan iskun kasvosuojukseensa. Välittömästi iskun saatuaan kaatui taaksepäin, mutta nousi omatoimisesti hetken kuluttua ylös.
Pelin jatkuessa maalivahti huomaa kuitenkin tasapainossa olevan ongelmaa ja pyysi päästä vaihtoon.
Kliinisessä tutkimuksessa potilas todettiin normaalisti paikkaan ja aikaan orientoituneeksi, mutta edellä mainitussa Rombergin testissä pyrki kaatumaan takaviistoon. Mitään muuta neurologista ei löytynyt, ei myöskään muistihäiriöitä. Kliininen tutkimus suoritettiin toistuvasti seuraavien kolmen päivän aikana, ja kaatumistaipumus todettiin poistuneen vasta kolmen vuorokauden kuluttua.
Kolmas potilas:
17 vuotias jääkiekkoilija, ei tiettävästi aikaisempia aivotärähdyksiä. Kesken pelin, vaihtoaitiossa istuessaan, kertoi äkillisesti joukkueensa huoltajalle, ettei muista pelistä mitään. Huoltaja haki paikalle turnauksen lääkärin ja pelaaja ohjattiin ensiapuhuoneeseen. Ensimmäisessä kliinisessä tutkimuksessa, noin 10 minuuttia todennäköisesti tapahtuneesta kaatumisesta ja päänsä jäähän lyömisestä, mitään selkeää neurologista löydöstä ei löytynyt, hieman jomotusta takaraivolla. Edellä mainittu Rombergin testi mm. oli normaali. Haastattelulla kartoitettiin muistia ja todettiin, että muisti oli pyyhkiytynyt noin kahden vuorokauden ajalta. Pelaaja muisti tulleensa perjantaina turnauspaikkakunnalle (tapahtuma-aika oli lauantai-ilta), mutta muisteli turnauksen olevan jokin maajoukkuekartoitustilaisuus (jota se ei ollut). Muisti SOTUnsa, osoitteensa, koulunsa, ja mm. vanhempiensa puhelinnumerot oikein.
Kävi valvotusti suihkussa ja haastateltiin uudelleen noin 15 minuuttia tapahtumasta, jolloin todettiin muistinmenetyksen pahentuneen ja mm. viisi minuuttia aikaisemmin annetut tiedot tapahtumasta ja tutkivasta lääkäristä olivat pyyhkiytyneet. Tila tulkittiin eteneväksi, edelleen pahentuvaksi vammaksi ja päädyttiin tilaamaan ambulanssi, jolla potilas kuljetettiin läheiseen keskussairaalaan aivojen kuvantamistutkimuksiin.
Tutkimuksissa ei todettu mitään vaurioita. Jälkeenpäin potilas toipui normaalisti ja pelaa edelleen jääkiekkoa samalla sarjatasolla kuin ennenkin.
Neljäs potilas, kaularangan II nikaman murtuma:
Aikaisemmin terve 16-vuotias jääkiekkoilija oli normaalisti harjoituksissa ja kamppaili kiekosta kahden muun kiekkoilijan kanssa. Kolmikko lähestyi kovalla vauhdilla kaukalon päätyä jolloin tapausselostuksen potilas yritti vartaloharhautuksella ja nopealla käännöksellä päästä eroon vastustajistaan. Luistin ilmeisesti pysähtyi äkillisesti jäässä olevaan uurnaa ja kiekkoilija lensi vaakatasossa, pää edellä, hieman viistosti kohti laitaa. Pää iskeytyi laitaan ja pelaaja tunsi kipua päässä. Pienen hetken maattuaan jäässä, pelaaja nousi ylös, kavereiden avustamana. Toimihenkilöt eivät vielä ehtineet pelaajan avuksi, vaan pelaaja liukui vaihtoaitioon, jossa joukkueen huoltajat odottivat. Pelaaja valitti kaulan jäykkyyttä ja huoltajat tulivat johtopäätökseen, että pelaaja on vietävä pukuhuoneeseen. Tässä vaiheessa hallissa sattumalta ollut lääkäri pyydettiin paikalle.
Lääkäri kohtasi pelaajan ensimmäisen kerran pukuhuoneen ovella, jossa yhteydessä pelaaja käveli pää vinossa ja valitti, ettei kaula liiku. Pelaajaa kehotettiin menemään selälleen pukuhuoneen penkille, ja lääkäri otti käsillä otteen kaularangan alapuolelta ja kallon pohjasta. Pienellä vedolla pää tuettiin paikalleen ja toisella kädellä tunnustellen kaularanka todettiin kivuttomaksi ja asennoltaan normaaliksi. Sen sijaan pelaaja kertoi vedon helpottavan kaulassa olevaa painetta.
Hoitava lääkäri kertoi pelaajalle ja ympärillä oleville joukkueen huoltajalle ja joukkueenjohtajalle, että pelaaja tarvitsee kauluksen ja kuljetuksen vaakatasossa tutkimuksiin. Koska ainoa tapa suorittaa kyseinen toimenpide, oli kutsua ambulanssi paikalle. Ote kallonpohjasta pidettiin noin 20 minuutin ajan, jona aikana potilasta rauhoiteltiin ja tilaa seurattiin. Potilaalle kerrottiin, että kyseessä oli varotoimi ja oli paljon mahdollista että seuraavaksi päiväksi suunniteltu tenniksen pelaaminen onnistuisi normaalisti.
Ambulanssin tulon jälkeen kaularanka stabiloitiin kauluksella ja potilas siirrettiin monen henkilön toimesta paareille ja edelleen sairaalaan. Matka sairaalaan kesti ambulanssilla noin puoli tuntia ja noin tunti myöhemmin diagnosoitiin CII nikaman dens murtuma.
Alkuvaiheen suurin sudenkuoppa oli kuljetuksen järjestäminen kuvaukseen ja sitä myöden diagnoosiin. Ilman lääkärin paikallaoloa potilas olisi todennäköisesti istutettu autoon ja lähdetty istuvassa asennossa kuljettamaan sairaalaan. Instabiilin dens murtuman luun osat olisivat mahdollisesti liikkuneet ja aiheuttanut huomattavaa lisävammautumista. Toinen mahdollinen virhe hoidossa olisi ollut kauluksen laittaminen ja edelleen istuvassa asennossa kuljettaminen. Jäähallin ensiapuvarustukseen ei (onneksi) kuulunut kaulusta ja se saatiin vasta paikalle tulleesta ambulanssista.
Jatkossa pelaaja hoidettiin keskussairaalan kautta terveeksi ja noin puolen vuoden kuluttua vammautumisesta palasi jäälle, ja pelaa edelleen jääkiekkoa samalla sarjatasolla kuin ennenkin. Onnistuneen ensiavun kulmakivi oli epäilemättä murtuman mahdollisuuden tunnistaminen riittävän ajoissa ja siihen tarvitaan selkeästi enemmän koulutusta kaikille jääkiekon parissa toimiville.